01 syyskuuta 2017

Huojuva talo – Tampereen Teatteri 2017

 Sain esitykseen lehdistölipun.

Maria Jotunin Huojuva talo Tampereen Teatterissa on niitä näytelmiä, jotka kaikkien pitäisi nähdä. Antti Mikkola on modernisoinut ja ohjannut kylmäävän hengästyttävän tarinan perheväkivallasta miehen kokemana. Arttu Ratinen tekee hienon, intensiivisen roolityön kilttinä Eerona, joka hiljalleen tajuaa naineensa väkivaltaisen narsistin. Minäkertojana toimiva Eero on lavalla käytännössä koko näytelmän ajan, eikä Ratisen ote tilanteesta herpaannu hetkeksikään. Anna-Maija Tuokon olen tottunut näkemään komediennena, mutta hänen ailahtelevainen ja manipuloiva Leansa on upean kammottava.

Eero ja Lea. © Harri Hinkka / TT
Epämiellyttävän ihmisen diagnosoiminen narsistiksi on nykyään kyökkipsykologien lempiharrastuksia, mutta Huojuvan talon Lea on ihan ehtaa tavaraa. Hän vuoroin syyllistää, uhkailee, nöyryyttää ja vakuuttaa rakkauttaan, niin että perhe joutuu jatkuvasti olemaan varuillaan ja pelkäämään raivokohtausta. Kukaan ei voi ymmärtää hänen kärsimystään, eikä mikään ole hänen syytään vaan vika on aina muissa. Jos hän lyökin lastaan tai miestään niin se johtuu Eerosta, joka on ahdistanut hänet nurkkaan niin ettei hän voi muuta. Moni kohtaus oli äkkiseltään niin absurdi, että yleisön ensimmäinen reaktio oli nauraa ääneen, mutta yhtä hyvin tilanteiden todenmukaisuudelle voisi itkeä. Tuokko on liki paholaismainen tuodessaan lavalle Lean kontrollinhalun, silmittömän väkivaltaisuuden ja mielialanvaihtelut, ja toisaalta Lea pystyy halutessaan olemaan todella hurmaava.

Lea on mestari kääntämään asiat puheessa päälaelleen ja manipuloimaan Eeroa. Melko pian mies alkaa ymmärtää tilanteen, mutta siinä vaiheessa hän on jo niin syvällä Lean verkossa, että pakeneminen on vaikeaa. Jokainen esimerkiksi mielisairaan, alkoholistin tai addiktin läheinen tunnistanee tilanteen: jos minä vain yritän tarpeeksi ja olen tarpeeksi, niin ehkä tuo toinen muuttuu ja kaikki kääntyy taas paremmaksi. Lea osaa myös käyttää sukupuoltaan hyväkseen ja uhkaa syyttää Eeroa pahoinpitelyistä jos tämä jättää hänet, ja on kylmäävää, että tosielämässä todennäköisesti uskottaisiinkin ennemmin Leaa kuin Eeroa. Hetken jo itsekin epäilin, onko Eero sittenkin epäluotettava kertoja ja tarinan tosiasiallinen narsisti.

Osansa tarinassa on Eeron isäsuhteella ja hänen kotona oppimallaan perhemallilla. Eeron isä (Markku Thure) oli leppoisa alkoholisti, joka pakeni työttömyyttä ja konkurssia viinaan, ja äiti (Aliisa Pulkkinen) taas on hyvin voimakas persoona, joka ylistää jatkuvasti Lean vahvuutta. Eero pelkää oppineensa heikkouden isältään ja siirtävänsä sen edelleen omalle pojalleen. Isä elää Eeron muistoissa jatkuvasti, ja käsittelemättömällä isäsuhteella on vaikutusta Eeron alttiuteen Lean vaikutusvallalle, vaikka kaikkia isän kohtauksia en täysin ymmärtänytkään. Ylipäätään näytelmän teemana tuntuu olevan isyys ja jatkuvuus: jatkuuko heikkouden ketju, jossa Eero on yhtenä lenkkinä, vai katkeaako se ylpeänä onnittelulaulua laulavaan pikkupoikaan. Loppuvaiheessa vanhemmuus on ainoa asia, joka Eeron enää pitää pinnalla, mutta niin kauan kuin hän yrittää suojella lapsiaan ja pitää perheen kulisseja yllä, tilanne pääsee jatkumaan.

Eeron heikkous tosin tuntuu olevan hyvin pitkälti hänen itse luomaansa ja Lean vahvistamaa illuusiota. Tosiasiassa hän uskaltaa yllättävänkin paljon nousta vaimoaan vastaan tai yrittää puhua tälle järkeä tilanteissa, joissa itse olisin jo paennut ovesta. Eero on toki kiltti luonne, mutta Lean tapainen ihminen jyräisi henkisesti kenet tahansa. Henkilöasetelmasta, aiheesta ja tunnelmasta tuli paikoin mieleen Daphne du Maurierin Rebecca, jossa myös käsitellään heikkoa itsetuntoa, ulkopuolisuuden tunnetta, jyrääviä persoonia ja miehen kokemaa henkistä väkivaltaa. Huojuva talo herättelee ainakin kaltaistani nyhveröyteen taipuvaista ihmistä: älä ikinä, koskaan, milloinkaan päädy tuollaiseen tilanteeseen.


Arttu Ratinen ja silmät. © Harri Hinkka / TT
Olin ihan iloinen, että paikkani oli katsomon takaosassa eivätkä tapahtumat vyöryneet aivan silmille. Esityksessä on myös muutamia vieraannuttavia elementtejä, joiden tarjoamasta henkisestä puskurista olin kiitollinen, koska muuten trippi Eeron muistoihin olisi ehkä turhankin rankkaa tavaraa. Eero kertoo tarinaansa ryhmäterapiassa, ja Ville Majamaa vertaistukiryhmän vetäjänä on tervetulleen rauhallinen ja neutraali järjen ääni pimeydessä. Majamaan hahmo kertoo itse olleensa väkivaltainen ennen terapiauraansa, ja hänen rahtusen vaivautunut suhtautumisensa Eeron tarinaan vähän vihjaa, että Eeron näkökulma ei ole se ryhmässä useimmin kuultu.

Toinen vieraannuttava tekijä näytelmässä on kieli. Mikkola on näkökulman kiepauttamisen ohella modernisoinut näytelmää ja sijoittanut sen nykyaikaan, mutta varsinkin Eeron repliikeissä on jäljellä paljon vanhahtavaa tyyliä ja sanastoa kuten sänkykamari. Alkuperäiset ja lisätyt tai muutetut kohdat erottaa toisistaan suht selvästi. Muuten nykyaikaisessa ympäristössä korvani jäi kiinni vanhoihin kohtiin enkä oikein keksinyt tyylien sekoittamiselle mitään pointtia. En ole nähnyt tai lukenut Huojuvaa taloa aiemmin, joten muistutukset alkuperäisestä näytelmätekstistä saivat koko ajan pohtimaan, miten tämä tai tuo on alkujaan mahdettu toteuttaa. Tavallaan ristiriidat siis kannattelevat Jotunin alkuperäistekstiä ja näytelmän alkuperäistä sukupuoliasetelmaa koko ajan uuden tulkinnan rinnalla ja muistuttavat myös naisten kokemasta väkivallasta. Ehkä tämä on kunnianosoitus Jotunin suuntaan tai vaivihkainen keino muistaa jokaista perheväkivallan uhria sukupuoleen katsomatta, mene ja tiedä.

Niukka lavastus (Juha Mäkipää) ja valaistus (Tiiti Hynninen) ovat jäisen sinisävyisiä, ja taustalla Hynnisen videoprojisoinneissa pyörii lasin- ja jäänsirpaleita ja hiljalleen särkyviä Lean kasvoja. Silmät tarkkailevat Eeroa ja kasvot häilyvät koko ajan taustalla, hetken yhtenäisinä ja sitten taas palasina. Äänimaailman (Simo Savisaari, Antti Mikkola) vaimeat ihmisäänet ja lapsen itku tuntuvat tulevan jostain hyvin kaukaa, mikä vain korostaa Eeron ulkopuolisuuden tunnetta. Hiljalleen Lea eristää hänet muusta maailmasta, eikä hänellä lopulta ole enää voimia kuin päivittäisestä perhe-elämästä selviämiseen.

Näytelmässä ja sen toteutuksessa oli joitakin yksityiskohtia, joista en niin välittänyt, mutta näyttelijäntyö ja tunnelma jättivät ne täysin varjoonsa. Ulos tultuani tunsin tarvitsevani lohtusuklaata ja jotain pehmeää halattavaa. En keskimäärin fanita perisuomalaista lumihanki, kirves ja perhe -inhorealismia, mutta tässä takaumamuoto, jo etukäteen selville tullut onnellinen loppu ja tietty fantasiamaisuus ja Eeron mielensisäisen maailman kuvitus vaikuttivat positiivisesti. Tarina pistää hiljaiseksi ja herättelee ajattelemaan. Pisteet Tampereen Teatterille rohkeasta ohjelmistovalinnasta! Nyt jos koskaan kannattaa sen kliseisen kulttuuria kammoksuvan äijänkin tulla teatteriin katsomaan ihmissuhdekuvausta.

1 kommentti:

paula kirjoitti...

Hauska, että otit myös tuon kielen esiin. Itsekin kiinnitin tuon sänkykamarin lisäksi huomiota sanaan "aristaa", joka toistui kirjassa usein, merkityksessä arkailla. Se erottui niin näytelmässä kuin romaanissakin, kun sellaista sanaa en ainakaan itse ole kuullut tuossa merkityksessä nykykielessä käytettävän. Ja oli jännä, että se sana oli jätetty, vaikka muuten oli niin kovasti modernisoitu. Kaipa joku muukin piti sitä niin mielenkiintoisena sanana:-)