24 lokakuuta 2016

Sara ja Erik - TTT 2016

Sain esitykseen lehdistölipun.

Työviksen kantaesitys Sara ja Erik on näytelmä 1900-luvun Tampereen kahdesta merkkihenkilöstä, joiden yhteiselämän tuoksinassa syntyi menestyvä kauppaliike ja tunnettua taidetta. Liikenainen Sara Hildén (oik. Saara Hilden) ja taidemaalari Erik Enroth rakastuivat ensisilmäyksellä, avioituivat ja menestyivät vuosikymmeniä ja ruokkivat toistensa luomiskykyä, kunnes kaksi tulisielua poltti toisensa loppuun ja joutui eroamaan. Pirjo-Riitta Tähden kirjoittama ja Maarit Pyökärin ohjaama näytelmä keskittyy kaksikon parisuhteeseen, mutta sen ohella tulevat käsitellyiksi niin Hildénin muotiliikkeen synty, Saran taidekokoelman kasvu kuin Erik Enrothin luovat kaudetkin. Samalla katsoja saa rautaisannoksen tamperelaista nostalgiaa ja katselee kaupunkia taas hieman eri silmin.


Sara Hildénistä, kaupunkilaisten suussa Atomi-Saarasta, piirretään kuva rakkautta janoavana bisnesnaisena, joka on kovassa elämässään tottunut siihen, että kaikki kyllä järjestyy työllä ja rahalla. Ihmissuhteessa systeemi ei kuitenkaan toimi, vaikka Saara miten yrittää kanaemomaisesti antaa kaiken mitä Erik suinkin voi materiaalisesti tarvita, jotta aviomies voi keskittyä taiteeseensa. Rahalla ei saa lasta, elämänkumppania eikä rauhaa, mutta niiden vastapainoksi Sara ryhtyy ostamaan taidetta. Rouva Hildén on voimakastahtoinen dynamo ja rakentaa tyhjästä oman liikeimperiumin aikana, jolloin liikevaistoinen nainen oli vielä kummajainen. Hänen sisukasta draiviaan ja energiaansa on pakko ihailla, vaikka ihmisenä hän saattaakin olla rahtusen haastavaa seuraa. Jossain pinnan alla on tunteva, rakastava, haavoittuva ihminen, jonka vaikeat hetket Erikin kanssa nostavat pintaan.

Erik Enroth taas on luovalla energialla palava taiteilijasielu, jolle Saaran kurinalainen ja työntäyteinen elämä on haastava konsepti. Erikin taide vaatii syntyäkseen rosoa ja kärsimystä, mutta niitä porvarillinen elämä Saaran kanssa ei tarjoa. Inspiraatiota buustatakseen Erik tarttuu pulloon, maalaa kevyessä humalassa ja piilottelee alkoholia pitkin taloa. Epäluotettava ja jatkuvasti humalassa tai krapulassa oleva huithapeli saa Saaran tuskastumaan, kuten miljoonat elämänkumppanit vastaavissa tilanteissa ympäri maailmaa. Erik kyllä arvostaa Saaran huolenpitoa mutta myös kärsii sen vaikutuksesta hänen taiteeseensa. Tässä tapauksessa poikkeuksellisesti miehen on tehtävä ratkaisu rakkauden ja työn välillä. Perinteiset sukupuoliroolit ovat muutenkin koetuksella, kun persoonallinen pariskunta ei mahdu 50-luvun avioparin muottiin.

Näytelmä onkin ennen kaikkea kiinnostava tutkielma kahden erilaisen osapuolen ihmissuhteesta. Yksi on piinkova bisnesihminen, joka on koukussa uusiin ideoihin ja näkee maailman sopimuksina, vastavuoroisena hyötynä ja rahassa hinnoiteltuna kauppapaikkana. Toinen on epämukavuudesta ammentava taiteilija, inspiraation aallonharjalla ja -pohjassa surffaava alkoholisti. Kumpikin rakastaa, mutta tälläkään kertaa se ei riitä, kun toisen omistushalu ja hemmottelu tukahduttavat ja toisen alkoholinkäyttö karkailee käsistä. Atomi-Saara ja Etanoli-Erik eivät pysty tarjoamaan toisilleen sitä mitä toinen kaipaisi. Lopputulos saa jopa Sara Hildénin kaltaisen rautaisen mielen hetkeksi luhistumaan.

En yleensä ole parisuhde-esityksien tai nostalgiatrippien ylin ystävä, mutta Sara ja Erik yhdistää näistä kiinnostavan parituntisen. Rakkaussuruissa ja nostalgiassa ei ryvetä juonenkuljetuksen kustannuksella, vaikka tarina välillä hidasteleekin takaumien ja hajanaisen aikajanan kanssa. Teija Auvinen ja Ilkka Heiskanen päärooleissa tekevät vaikuttavaa työtä.

Näytelmän väri- ja äänimaailma vievät suoraan 1950- ja 60-lukujen suomalaiseen kotiin, jonka lämpimät, runsaat sävyt Reija Hirvikoski on poiminut Erikin maalauksista. Taustalle suurina heijastetut maalaukset ja koko katsomon ympäröivät nostalgiset videoprojektiot ja äänet (Niklas Vainio) vievät katsojan suoraan menneeseen maailmaan, kesäiseen metsään, Tampereen kaduille joilla rouva Hildénin muotiliikkeen takit kulkevat.

Valtaosalla esityksen katsojista oli varmaankin ikäisiäni lapsenlapsia, mutta sopii Sara ja Erik muillekin kuin senioreille. Se ei elä pelkästä kotiseuturakkaudesta tai nostalgiasta, vaan nousee niiden yläpuolelle yleismaailmalliseksi kuvaukseksi ihmissuhteiden vaikeudesta. Jälkitunteikseni jäivät ihailu Sara Hildénin selviytymiskykyä, tahdonvoimaa ja liikevaistoa kohtaan ja lisäksi halu nähdä lisää Erik Enrothin taidetta. Jälkimmäinen ajatus lienee tullut muillekin mieleen, koska Sara Hildénin taidemuseoon on marraskuussa tulossa museokokoelman historiaa ja mm. Enrothin taidetta esittelevä näyttely.

Ei kommentteja: