31 heinäkuuta 2015

Sibelius, vampyyrinmetsästäjä – Kumpulan metsäteatteri 2015

Kellariteatterin ja Ilves-teatterin kesäinen yhteistuotanto Sibelius, vampyyrinmetsästäjä herätti vanhan vampyyrifanin huomion nimellään, joka lupaili tämän teatterikesän erikoisinta esityskonseptia. Nimensä mukaisesti näytelmä kertoo Jean Sibeliuksesta, joka joutuu tasapainoilemaan kahden tehtävän välillä: tarttis olla kansakunnan mieltä kohottava kansallissäveltäjä ja siinä samalla nirhata Suomen kulttuurielämän huippua kansoittavat verenhimoiset vampyyrit. Ja kun kaikki kulttuurielämän huiput ovat tapettavia vampyyrejä, Jannen harteille jää koko maan kansalliskulttuurin luominen ja pitäisi venyä vaikka keneksi. Ei oo helppoo kuulkaa.

Kuva © Vilma Vantola

Toimintasankari-Janne (kaikin puolin pätevä Jussi Taipalharju) huitelee coolina pitkin Kumpulan kallioita vatsalihakset välkehtien, takki lepattaen ja ase laulaen. Välillä johdetaan benediktiiniläiskuoroa ja opiskellaan viulunsoittoa, mutta ei auta, isänmaa kutsuu ja Kansallisteatterin johtaja Kaarlo Bergbom (liikuttavan demoninen Jussi Lankoski) on tuhottava. Oppi-isä (murhaavan hyvä Miro Apostolakis) ja sidekick (herkkä Reetta Moilanen) peesaavat, arkkivihollinen on vaikutusvaltainen kaunotar Elli Tompuri (artikulaatiotaituri Sara Pirhonen) ja ensemblevampyyreitä ja yksi ihmissusikin kaatuu kuin heinää. Neiti Sigrid Schauman (kaunisääninen Sara Paasikoski) tarjoilee historiallisen kontekstin lukemalla otteita päiväkirjoistaan, ja muutama mainio Shakespeare-henkinen näytelmä näytelmän sisässäkin mahtuu mukaan.

Tuli naurettua. Kaksinkerroin, niin että poski- ja vatsalihakset kipeytyivät ja vedet valuivat silmistä. Draaman kaari ei ehkä ole ihan täydellinen, juonenkäänteitä jää ilmaan roikkumaan ja punainen lanka on hetkittäin sykkyrällä, mutta kesäteatterille moinen on ihan okei. Ohjaaja ja käsikirjoittaja Juha Liiralla on piisannut ideoita ja niistä on luotu hauska cocktail. Komediallinen sekoitus hienoista ylinäyttelemistä, paatosta ja erinomaisesti toteutettua musiikillista antia toimii kuin vanhan junan vessa. Meno muistutti riparisketsejä ja teekkarispeksejä, varsinkin taannoista otaniemeläisten Nosferatua, joten hardcore-absurdiudesta ja hämärästä huumorista pitävät innostuvat luultavasti Sibeliuksestakin. Vaikuttavan mittainen hahmogalleria ulottui historiallisista henkilöistä aina Christopher Leehen, Antti Rokkaan ja Teppana Pupuun. Vain itävaltalaisen soitonopettajan saksalaisaksentista en innostunut, koska Hitler-saksa on jo liiankin kulunut vitsi minun makuuni (eikä Itävallan saksa kuulosta yhtään siltä!). Saatoin myös missata jokusen suomalaisten teatteripiirien inside-vitsin.

Näytelmä parodioi splatter- ja toimintaelokuvia ja vampyyrifiktiota, joista minulla päällimmäisinä mielessä olivat Van Helsing ja Abraham Lincoln: Vampire Hunter. Satiiri taas osuu Suomen kansan kaapin päälle kulttuurivaikuttajiin kuten Eino Leino, Runeberg ja Cheek, suomalaiseen sisuhehkutukseen, nationalismiin ja ihanteiksi nostettuihin suomalaisuuden piirteisiin, mikä teki esityksestä #meilläonunelma-mielenosoituksen iltana erittäin ajankohtaisen. Sibeliuksen 150. juhlavuoden runsaaseen ohjelmistoon Vampyyrinmetsästäjä toi oikein mukavaa vastapainoa, ja suosittelen tätä esitystä sellaisillekin, joilta Finlandia tunkee jo korvista ulos. Myös elämää suurempia mietelauseita ja elämänohjeita vihaava sisäinen mindfulness-raivottareni löysi näytelmästä lämmikettä sydämelleen.

Sibelius oli täällä.

Näyttelijät olivat järjestään todella hyviä, ilmeikkäitä ja musiikillisesti yllättävänkin lahjakkaita. Kaunis a capella -laulu taustoitti monia kohtauksia, ja varsinaiset biisitkin kuulostivat uskottavilta. Sitä paitsi näytelmä ei vain voi olla huono, jos siinä on mukana kazoo ja rytmimuna ja esityksen jälkeen katsojalla soi tuntikausia päässä Anssi Kela. Etenkin kazoolla soitettu Finlandia-ote teki minuun järisyttävän vaikutuksen, mistä tahdon esittää erikseen vielä kiitokset.

Näyttämönä toimi suomalainen luonto: kuusenlatvoja, kalliota, kiveä, pusikkoa. Pöheiköstä pukkasi milloin ketäkin Suomen historian ja fiktion hahmoa kuin kaleidoskoopissa. Esitys oli hyvin fyysinen, ja lavalla marssittiin, ryömittiin, loikittiin, tanssittiin, juostiin, ninjailtiin ja pupuhypeltiin. Näyttelijät heittäytyivät pienimpiinkin rooleihinsa täysillä ja arkailematta.

Noin 20 minuuttia esityksen päättymisen jälkeen olimme matkaseurani kanssa jo luonnostelleet näytelmään jatko-osan ja fanfiction-tarinan. Ilta oli siis vähintäänkin inspiroiva.

Ei kommentteja: