13 huhtikuuta 2015

Bloggaajia koolla Turussa

Turun kaupunginteatteri kutsui edellisviikolla liudan bloggaajia tutustumaan toimintaansa, uusiin väistötiloihinsa Logomossa sekä Breaking the Waves -näytelmään. Joukossa näkyi niin hyviä tuttujani kuin minulle täysin uusiakin kasvoja, ja tunnelma oli hilpeä, mihin vaikutti mm. erinomainen ruokatarjoilu. Tiedottaja Kirsi Lönnmark kertoili teatterista, taiteellinen johtaja Mikko Kouki pistäytyi esittäytymässä ja kertomassa Breaking the Waves -ohjauksestaan, ja lopussa pääsimme vilkaisemaan näytelmän valmistavan harjoituksen alkua.

Bloggaajat ryhmäkuvassa Tamaran kanssa.

Teatteri on hiljattain vaihtanut kaupungin alaisuudesta itsenäiseksi osakeyhtiöksi, mikä on tuonut jonkin verran muutoksia, kuulemma pääasiassa positiiviseen suuntaan. Byrokratia on helpottanut, ohjelmiston ja esityskalenterin suhteen voidaan joustaa tarpeen mukaan paremmin ja teatteri oli jopa saanut hankittua kaksi käytettyä pakettiautoa suhaamiseen eri väistötilojensa välillä. :-) Varsinainen teatteritalo Aurajoen rannassa on täysremontissa, ja Sopukkaa ja Pikkolo-näyttämöä siirretään ja rakennetaan uusiksi. Minulla on nostalginen suhde teatterin omaan päänäyttämöön, joten oli mukava kuulla, että se pysyy periaatteessa ennallaan, sisustus vain entisöidään. Toivottavasti akustiikkaakin vähän tuunataan samalla, mutta muuten sali on kivankokoinen ja -mallinen.

Entinen VR:n konepaja Logomo on tilana rouhean kaunis ja varmasti jokaisen industrial-tyylistä intoilevan sisustajan unelma. Yksi siipi on muokattu varta vasten Turun kaupunginteatteria varten, ja sen salia voi muunnella monenlaisia teatteriesityksiä varten. Teimme pienen kulissikierroksen, jonka aikana saattoi bongata mm. keittiön, hauta-arkun ja soutuveneen. Backstage on yllättävänkin tilava suhteessa moniin näkemiini, mutta toki repertoaariteatterin lavasteet tilaa tarvitsevatkin. Jokaisen näytelmän lavastaja saa kuulemma lavastevarastosta tietyn neliömetrimäärän, johon lavasteiden on mahduttava säilöön. Haasteita on siis muitakin kuin vain katsojan silmille näkyviä.

Breaking the Waves ei ole aiheeltaan sellainen näytelmä, jota todennäköisesti päädyn katsomaan, joten valmistavan harjoituksen seuraaminen oli sitäkin mielenkiintoisempaa. Lavastus on unenomainen ja tavoitti meren tunnelman ja valon kauniisti. Rujona vastakohtana toimi öljylautan likainen, tekninen maailma. Kaiken keskellä viaton ja puhtoinen Bess (Helmi-Leena Nummela) tanssahteli kallioilla kuin irronnut lokin höyhen. Lähdimme katsomosta siinä vaiheessa, kun Bess oli päässyt naimisiin öljynporaaja-Janinsa (Taneli Mäkelä) kanssa, eikä salista jossain vaiheessa kuulunut kirkuna luvannut hyvää tytön tulevaisuudelle. Olen liian eskapistinen ja naurua kaipaava näille tarinoille, mutta liikutuksen kyyneleitä ja koskettavia kohtaloita kaipaavat viihtynevät esityksen parissa.

Kuva: Otto-Ville Väätäinen / Turun kaupunginteatteri

Muut iltaan osallistuneet blogit:

Einon kuvatoimet http://kaduilla.fi/einonkuvatoimet
Kylillä http://kaduilla.fi/kylilla
La Plus Douce http://kaduilla.fi/laplusdouce
Mari H http://kaduilla.fi/marih
Santsikuppi http://kaduilla.fi/santsikuppi
Q&Victoria http://kaduilla.fi/qandvictoria
Kirjallisia http://kirjallisia.blogspot.fi
Kirsin kirjanurkka http://kirsinkirjanurkka.blogspot.fi
Krista_llia http://blogikristallia.blogspot.fi
Lady of the Mess http://kaaoksenkeskella01.blogspot.fi
Paljon Melua Teatterista http://paljonmeluateatterista.blogspot.fi
Teatterikärpäsen puraisuja http://teatterikarpanen.blogspot.fi
Todella vaiheessa http://todellavaiheessa.blogspot.fi
Toiseen todellisuuteen http://blogit.extempore.fi/kulttuurinkeinoin
Turun Tilda http://turuntilda.blogspot.fi
Some Superfluous Opinions http://somesuperfluousopinions.blogspot.fi


Tämä pohdiskelevan Mikko Koukin taustalla vilahtava Tamara-musiikkinäytelmä saa ensi-iltansa syksyllä. Tamara Lundin elämästä kertovassa jukebox-esityksessä kuullaan hänen kuuluisimpia laulujaan eri musiikkityyleistä, joista ehkäpä eniten odotan operettia. Tamaraa esittävät joka esityksessä Sofia Arasola, Angelika Klas ja Kirsi Tarvainen sekä yksi kolmesta vuorottelevasta lapsinäyttelijästä. Kiinnostavaa nähdä vaihteeksi tällainen ratkaisu, kun yleensä tunnutaan suosivan sitä, että yksi ihminen maskeerataan näyttelemään samaa hahmoa nuoresta vanhukseen.

11 huhtikuuta 2015

Tanssiteatteri ERI: Zirkkeli 2015

Sain esitykseen lehdistölipun.

Etukäteen minua jokseenkin hirvitti Tanssiteatteri ERin Zirkkelin näkeminen, koska tanssin kieli on minulle vierasta enkä ollut varma, saisinko esityksestä mitään irti. Ainakin tähän Lassi Sairelan ja Eeva Soinin koreografioimaan tanssiteatteriesitykseen onneksi kuului sen verran teatteria, että pysyin kärryillä edes auttavasti. Tiedän, että katsojan pitäisi vain antaa esityksen viedä eikä ole olemassa yhtä oikeaa tulkintaa jne., mutta usein nykytanssi ei vain herätä minussa mitään ajatuksia tai tunteita. Hienostihan tanssijat liikkuvat ja ihailen osaamista, mutta monesti tanssin katsominen tuntuu minusta siltä kuin lukisin vieraskielistä tekstiä. Kirjaimet ja sanat näkee, mutta ilman ymmärtämistä ne jäävät vain epämääräiseksi merkkijonoksi. Musikaaleissa voin yleensä onneksi tukeutua tekstiin ja musiikkiin, ja ne minua Zirkkelissäkin auttoivat saamaan otetta esityksestä.

Jouko Enkelnotko ja Eeva Soini. Kuva: Matti Kivekäs

Huolimatta siitä, miten monta kertaa olen kuullut Jouko Enkelnotkoa lavalla, unohdan jatkuvasti, miten kaunis ääni hänellä onkaan sekä baritonin että kontratenorin puolella. Absurdi komiikka ja pysäyttävä liikuttavuus (öm, tuo ei ollut tarkoitettu paradoksiksi) vuorottelivat musiikissa, ja laulajan hahmoon liittyi klovneriaa, päräyttäviä asuja ja kieroa surumielisyyttä. Laulaja oli ainoa, joka pysyi jotenkin samana läpi esityksen. Kuin jonkinlaisena punaisena lankana tai kertojahahmona joka putkahteli yllättäviin tilanteisiin yllättävillä tavoilla.

Esitys näytti kiertyvän syntymän ja rakastamisen teemojen ympärille. Teksti-ihmisenä nauroin kenties eniten episodille, jossa tanssijat toivat sokeristen iskelmien sanoituksia lavalle konkreettisina tekoina. Sydämen varastaminen ei kirjaimellisena ehkä ole kovin romanttinen ajatus, mutta hauskaa ironiaa ja kontrastia siitä saatiin tanssillisesti aikaiseksi. Pakenevan sydämensä perässä juokseva ihminen toi romantiikkaan usein kaipaamaani hellän irvailevaa sävyä.

Eeva Soini ja Juanjo Torres. Kuva: Matti Kivekäs

Muutenkin Zirkkeli leikki sanoilla ja niiden merkityksillä, mikä viehätti minua suuresti. Kulttuuriviittauksia lenteli sinne ja tänne, mielleyhtymiä tuli ja meni, yhteiskunnalle ja ihmisyydelle vilauteltiin hampaita naureskellen. Mielessä kävi railakas takapihaversio Cirque du Soleilista tai vanhanajan friikkisirkuksesta, jossa parrakkaat naiset, silikonista kootut ihmiset ja muut outoudet esiintyivät maksavalle yleisölle. Huumori oli paikoin hyvinkin makaaberia, kuten irrallaan tanssivia sotilaiden jalkoja, rähjäisiä Joutsenlammen asukkeja jotka yrittivät itsemurhaa mitä erilaisimmilla tavoilla tai lasten leluja joita yritettiin turhaan elvyttää.

Mitään varsinaista juonta esityksessä ei näyttänyt olevan, vaan kohtaukset seurasivat yksittäisinä numeroina toisiaan. Alussa synnyttiin eri tavoin, mm. kaksosriiviöinä jotka ensin kokivat yhdessä kasvukipuja ja pyrkivät sitten eroon toisistaan ja kasvamaan erillisiksi ihmisiksi. Ihmisiä rakennettiin, korjailtiin karvoitusta, koottiin kasaan kuin orgaanista Frankensteinin hirviötä (kohtaus nimeltä Rakenneuudistus) ja puunattiin muka edustavammiksi. Jonkinlaisena yleisenä elämän pelon symbolina joukko pelokkaan urheita trapetsitaiteilijoita tasapainotteli lattian ja seinän välillä kuin kuivan maan kuviokelluntajoukkue, joka hetkenä minä hyvänsä pelkää putoavansa painovoimaa vastaan.

Eeva Soini ja Tiina Lindfors. Kuva: Matti Kivekäs

Moni kohtaus kommentoi myös sukupuolia sekä niiden rakentumista ja rakentamista, ajoittain hyvinkin konkreettisesti. Kaksi aggressiivista machoäijää tappeli ja tanssi musiikkinaan Harva meistä on rautaa. Uroksellisuus ja korostettu heteroseksuaalisuus oli jo niin pitkälle vietyä, että se alkoi muistuttaa Tom of Finlandin kuvastoa. Conchita Wurst -pastissi kuului itseoikeutetusti kohtausten joukkoon. Merenneito ja merimies, aerobic ja jooga viivähtivät lavalla vuorotellen.

Tuula Bergqvistin puvut olivat kerrassaan hurmaavia. Kuoseilla irroteltiin oikein kunnolla, ja kankaasta oli luotu ties millaisia karnevaalihämäryyksiä. Pidin suuresti myös esityksen musiikista, joka vaihteli finnhiteistä Eino Leinon sävellettyyn runouteen ja diskoon. Lopussa yleisöllä oli mahdollisuus tulla lavalle tanssimaan Enkelnotkon esittämien Abban biisien tahtiin, ja valtaosa katsojista tarttui tilaisuuteen miltei empimättä. Hienoa!

Juanjo Torres ja Lassi Sairela. Kuva: Matti Kivekäs

Intertekstuaalisuuteen hurahtanut humanisti tykkäsi.

10 huhtikuuta 2015

Niin kuin taivaassa – Valkeakoski 2015

 Sain esitykseen lehdistölipun.

Valkeakosken kaupunginteatterin Niin kuin taivaassa alkaa radiosta kuuluvalla sinfoniakonsertilla, jonka aplodit loppuvat putoavan tahtipuikon kolahdukseen ja naisen kirkunaan. Koska ajatukseni ovat askarrelleet viime aikoina Jekyll & Hydessa, ensimmäinen mielikuvani oli kapellimestari muuttumassa konsertin lopussa Hulkiksi, mikä viritti oikeastaan aika hyvin näytelmän tunnelmaan. (Oikeasti suuri Daniel Dareus saa sydärin.)



Näytelmä perustuu Kay Pollakin Oscar-ehdokkuuden saaneeseen elokuvaan Så som i himmelen (2004). Maailmankuulu kapellimestari joutuu hermolomalle, palaa vanhaan kotikyläänsä asumaan ja joutuu puolivahingossa paikallisen kirkkokuoron johtajaksi. Pikkukylän asukkaat ja stara ovat alkuun hieman eri sfääreissä, eikä jäykän uskonnollinen kirkkoherra erityisemmin arvosta luovaa toimintaa kirkkokuorossaan. Tunnen filmin lähinnä sen kautta, että aviomiehensä pahoinpitelemää Gabriellaa näyttelee siinä jumalainen Helen Sjöholm, Ruotsin lahja musikaaleille. Hänen upea tulkintansa Gabriellan laulusta on jo vuosia ollut yksi voimalauluistani.

Tarina kuulostaa alkuun stereotyyppiseltä: taiteilija palaa juurilleen ja löytää rakkauden, amatöörikuoro nousee parrasvaloihin ja ylemmät tahot paheksuvat ja yrittävät sabotoida menoa. Niin kuin taivaassa kuitenkin lisää soppaan elävän elämän sävyjä ja muutaman yllättävänkin juonenkäänteen. Lopulta varsinainen juoni on oikeastaan vain taustaa, ja pääosaan nousevat kylän sisäiset ihmissuhteet ja vaikenemisen kulttuuri. Danielin läsnäolo saa kyläläiset vapautumaan ja nostaa monikymmenvuotiset kaunat, rakkaudet ja muutoksenkaipuun pintaan. Kyläläiset heräävät yksi toisensa jälkeen katsomaan itseään ulkopuolisen silmin ja saavat kimmokkeen ja voimaa vihdoin tehdä jotakin sellaisille asioille, joihin eivät oikeastaan koskaan ole olleet tyytyväisiä elämässään. Joissakin tapauksissa ko. asiat ovat ihmissuhteita joiden toinen osapuoli on aivan tyytyväinen nykytilaan, joten skismaa yllättäen syntyy.

Kirkkokuoron bileet. © Janne Kulosaari

Juha Kulmala oli huippukapellimestarin roolissa varsin charmikas, eikä ole ihme että kylän leidit hurmaantuivat hänen eloisaan Danieliinsa. Faniuduin täysin herran tukkaan, joka vaikutti hetkittäin kanavoivan Santtu-Matias Rouvalin kiharapehkoa. Puheääni oli herkkua korville eikä laulussakaan ollut kerrassaan mitään vikaa. En ole aiemmin kuullut koko miehestä, mutta sillä karismalla luulisi pääsevän vielä pitkälle.

Myös pääosanaisilla oli julmetun kauniit lauluäänet ja lavasäteilyä. Johanna Kyykosken symppis Gabriella ei saanut ikävöimään Helen Sjöholmia, ja Enni Hakala sopi pirtsakaksi naapurintyttö-Leenaksi kuin nakutettu. Tarinan pahisten puolella varsinkin Kristiina Laurila ynseänä Helgana oli mainio. Pienimmissäkin sivurooleissa heittäydyttiin täysillä.

Käytetty musiikki on aika peruskauraa (You Raise Me Up, Mamma Mia, korvamatokauhuni Seasons of Love jne.), mutta kuoro kuulostaa oikein hyvältä ja esityksissä on hyvä meno. Pidin siitä miten kuoron harjoittelemat pari virttä hiljaisesti demonstroivat vuodenaikojen vaihtumista ja ajan kulumista.

Näytelmä itsessään ei ole mikään suuri mestariteos, mutta se luo puitteet hyvälle mielelle ja miellyttävälle illalle. Dialogi on hetkittäin aika kökköä ja juoni on suht naiivi. Kohtauksissa on jotakin hyvin elokuvamaisesti leikattua ja ne tuntuivat välillä aika irrallisilta ja töksähtävästi loppuvilta, mutta Christian Sandströmin ohjaus ottaa niistä irti minkä voi. Yleisilme on vähän kesäteatterimainen, mutta mikään ei lopulta juuri häirinnyt. Näyttelijöillä on selvästi hauskaa, ja valloittava tekemisen meininki näkyy katsomoonkin ja paikkaa tekstin puutteet. Hahmot ovat sympaattisia, ja repliikkien joukossa on hauskoja heittoja ja absurdeja tilanteita. Nauroin varsinkin kylän naisväelle, jota herkempi mies olisi jo paennut. Yksi äänittää kaiken mitä mies sanoo ja mainitsee ohimennen aviomiehensä uhanneen ampua miehen, ja toinen on kaikessa hiljaisuudessa pitänyt lukua siitä kuinka monta päivää he ovat tunteneet toisensa.

Nuoripari. © Janne Kulosaari

Osa kyläläisistä on melko stereotyyppisiä paikallisia kummajaisia, mutta kylähullun, niuhon tädin, vanhanpiian ja bisnesvainuisen isäntämiehen sekaan mahtuu myös kepeälle näytelmälle harvinaisempia aiheita kuten perheväkivaltaa ja koulukiusaamista. Stereotyyppisemmätkin hahmot on tehty sympaattisesti ja maanläheisesti, ja ehdin kiintyä heistä moneen. Voisin helposti nimetä elävässä elämässä tietämistäni ihmisistä vastineet kylän suurille persoonallisuuksille, mikä lisäsi tarinan hauskuutta entisestään.

Tavallaan olisin halunnut lopussa tietää, miten eri henkilöille kävi, mutta tarinoiden jättäminen arvailun varaan oli toisaalta tehokasta, koska löysin itseni pohtimasta hahmojen kohtaloa pidempäänkin. Päähenkilöille olisin kaivannut aavistuksen verran iskevämpää loppua, vaikka siinä olisikin varmaan ollut suuri vaara mennä jo överin dramaattisuuden puolelle.

Suosittelen lämpimästi. Esitys jätti hyvälle mielelle ja piristi vielä seuraavankin päivän. Väliaikatarjoilujen valkosuklaa-puolukkakakku täytyy vielä mainita erikseen, se kun oli erinomaista. Plussaa myös hauskasti tehdystä käsiohjelmasta!