10 syyskuuta 2012

Les Misérables - Åbo svenska teater 2011


© Nana Simelius /ÅST
En ole koskaan pitänyt Les Misérablesista. Vuosikaudet kärsin sisäisesti aina kuullessani jonkin sen puhkisoitetuista kappaleista konserteissa ja kokoelmalevyillä. Pelkkä taivaalle barrikadinjuurelta katsovan Jean Valjeanin kuva sai minut pyörittelemään silmiäni. En ole koskaan pitänyt siitä, että minut oikein yrittämällä yritetään saada itkemään. Paatosta, kurjuutta, kuolemaa, lisää paatosta, ankeissa oloissa elävä lapsi, sankarillisesti ja turhaan kuoleva lapsi, syntiin kuoleva äiti, idealismiin kuolevia nuorukaisia, kuoleva vanha mies, ylevyyttä. Mainitsinko jo paatoksen?

Mutta jotainhan siinä musikaalissa on pakko olla. Miljoona kärpästä ei voi olla väärässä. Lopulta katsoin yleissivistykseeni kuuluvan edes yhden Les Mis -esityksen. Åbo svenska teaternin non-replica-produktiota olivat kehuneet jopa vannoutuneet fanit, mikä hoocee-musikaalifanien parissa on yleensä suoranainen ihme, joten annoin musikaalille tilaisuuden. Silläkin uhalla että sisäinen kyynikkoni haluaisi väliajalla hukuttaa tuskansa Aurajokeen.


Ensinnäkin lavastus. Se puu, rakkaat lukijat, se paljon ylistetty ja nerokas puu keskellä lavaa! Mariuksen putoamista puusta Cosetten eteen ei turhaan ollut kehuttu, idea on loistava ja huomattavasti toimivampi kuin vaikkapa kiipeily yllättäen aitaan ilmestyneen aukon kautta. Näyttämöä ympäröivät taulunkehysten palaset toimivat myös todella hyvin, koska pohjimmiltaan musikaali todella muistuttaa erinäisiä ranskalaisia maalauksia eri vallankumouksista ja niiden yrityksistä. Se on vain yhden kapinan, yhden barrikadin kuvaus. Muutenkin lavasteet olivat esteettiset, tarpeeksi yksinkertaiset ja hyvin toimivat. Ei turhia kikkailuja. Myös puvut olivat tarkoituksenmukaisia ja kauniita.

© Robert Seger / ÅST
Georg Malviuksen ohjaus oli toimiva ja sai musikaalista irti paljon, fanien kommenteista päätellen enemmänkin kuin produktiot yleensä. Jos vertaan vuotta myöhemmin näkemääni Kecskemétin produktioon, ÅSTin ohjaus ja toteutus veivät voiton 6-0. Esimerkiksi "Turning, Turning" eli viimeisen taistelun jälkeen tapahtuva kohtaus oli tehty todella kauniisti. Joukko naisia keräsi ruumiit barrikadeilta, mikä näytti hyvin taistelujen ja sodan erään puolen: jäljellejäävät omaiset, jotka joutuvat korjaamaan tuhon jäljet ja käsittelemään surunsa siinä samalla. Tällainen arkinen ja eleetön kohtaus oli huomattavasti liikuttavampi kuin esimerkiksi Gavrochen laskelmoitu kuolema. Yksinäisessä spottivalossa ja hidastettuna sillan kaiteelle lyyhistyvä pikkupoika oli minulle jo liikaa, ja häpeäkseni myönnän että mieleni teki tirskahtaa. Lavalla olisi yhtä hyvin voinut olla punainen nuoli tekstillä "liikuttava kohtaus" osoittamassa Gavrochea.

Paria poikkeusta lukuun ottamatta näyttelijävalinnat olivat todella onnistuneet. En ole Jean Valjeanien asiantuntija eikä hahmo ole minusta mitenkään järisyttävän mielenkiintoinen, mutta Alexander Lycke hoiti hommansa hyvin. Sören Lillkung Javertina sen sijaan oli suorastaan mahtava, ja olin jokseenkin harmistunut hahmon poistuessa lavalta lopullisesti. (Paitsi että mies oli vielä loppukohtauksessa puettuna valkoisiin, mikä toimi erittäin hyvin, lisää plussaa ohjaajalle.)

© Robert Seger / ÅST
Ihana Thérèse Karlsson Fantinena osoitti minulle, että "I Dreamed a Dream" -kappaleen voi vielä esittää tuoreesti niin, ettei kuulija ala suunnitella buffettijonostrategiaansa väliajalle. Erityismainintani menee Fantinen surulliselle, miimikko- tai klovnimaiselle maskeeraukselle, jonka hän lisäsi kasvoilleen vajotessaan viimein ilotytöksi.

Glenn Daniel Nilsson oli tavattoman herttainen ja uskottava Mariuksena, mutta hänen Cosettensa (Emma Frost) ei oikein selvinnyt laulujensa korkeimmista kohdista vaikka näyttelikin ihan katsottavasti. Cosette valitettavasti vain ei ole se moniulotteisin ja kehittyvin hahmo musikaalien historiassa.

Josefine Isakssonin Éponine sen sijaan rokkasi ja oli itsenäisen oloinen ja vahva huolimatta siitä, että eli pelkästään epätoivoiselle rakkaudelleen. Tavallisesti tällainen hahmo ei juuri jaksaisi kiinnostaa minua, mutta "On My Own" niittasi penkkiin. Se ei ollut liikuttavan uhrautuva valituslaulu vaan epätoivoisen tahdonvoimainen julistus.

Pidin myös Thénardiereista. Joachim Thibblin ei ollut pelkästään hauskaksi tarkoitettu stereotypia vaan oikea, moniulotteinen ja herkullisen paha, jopa karmiva hahmo. Thénardierien roolia voisi minun puolestani vähentää, koska viesti menee perille vähemmälläkin ja vitsi kuluu aika nopeasti jo ylipitkän "Master of the Housen" aikana, mutta Thibblin vetäisi kohtauksensa hyytävästi. Myös ensemble hoiti tehtävänsä kunnialla, kuulosti hienolta ja eläytyi. Koko näyttelijäkaarti näytteli ja liikkui eikä tyytynyt vain tönöttämään ja laulamaan kasvot yleisöön päin.

© Robert Seger / ÅST
Lopputulos: eihän tämä niin kauhea musikaali olekaan. Tarina ei ehkä ole niin minun juttuni, mutta toteutus oli Suomen huipputasoa. Istumalihakseni kärsivät, mutta sisäinen kyynikkoni pysyi aisoissa. Tarinan kuljetus ei pelaa kunnolla, mutta eipä Hugon tiiliskiveen perustuvalta musikaalilta oikein muuta voi odottaakaan. Paatosta löytyy runsain mitoin, mutta joukossa on ihan oikeastikin liikuttavia, ajatuksia herättäviä ja viihdyttäviä kohtauksia. Musiikin seassa on varsin tarttuvia ja kauniita kappaleita, jos selviää "Bring Him Home" -biisin kissantappomeiningistä. Ilmeisesti Les Mis on myös mahdollista ohjata ajatuksella ja lisätä sekaan yksityiskohtia, joita ei tarvitse ottaa ihan niin vakavasti, kuten punamekkoinen prostituoitu, jolla tarkemmin katsoen oli parransänki ja vaikuttava säärikarvakasvusto.

© Robert Seger / ÅST
Kuuntelen nykyään satunnaisesti jopa musikaalin levyjä, ja olen harkinnut romaanin lukemista, edes sen lyhennetyn suomennoksen. Minua kiinnostaa ennen kaikkea se, mitä kaikkea Les Misérablesista voi saada aikaan, mitä kaikkea uutta siitä voi kaivaa esille ja miten se saadaan elämään lavalla. En halua nähdä alkuperäisproduktiota, haluan nähdä jotain tuoretta. Odotan mielenkiinnolla elokuvaa ja Tampereen Teatterin produktiota syksyllä 2013. Olisin tosin valinnut edes puvustajan ja lavastajan vaikkapa teatterin omasta väestä, koska täysin samalla työryhmällä homma uhkaa usein mennä turhan paljon kopioinniksi. Uusi suomennos olisi myös toivottavaa. Suomessa ei oikein ole järkeä tehdä replica-produktioita, vielä vähemmän maan rajojen sisällä esitetyistä produktioista. Mutta näillä mennään ja parasta toivotaan ja toivotetaan. Jos Tampereella lopulta kopioidaan niin ainakin kopioitava produktio on ollut Suomen parhaimmistoa.

Linkkejä:
Åbo svenska teater
Traileri 1 & Traileri 2
Tampereen Teatteri

Ei kommentteja: