torstai 12. huhtikuuta 2018

Masennuskomedia - Kansallisteatteri 2017


Sain esitykseen lehdistölipun.

Alan harkita uutta sarjaa nimeltä Raakileet, tai Jäänteet, tai En vaan kykene, tai Keskeneräisten arvostelujen kirjo. Se sisältää ne hajanaiset muistiinpanot, jotka olen esityksen jälkeen tai väliajalla naputellut sähköpostin luonnokseen tai raapustanut mille tahansa käteen osuneelle paperinpalalle, mutta joista en syystä tai toisesta ole saanut kirjoitettua valmista blogiarvostelua. Ne ovat blogitekstin siemen, joka ei koskaan lähtenyt kasvamaan, koska kasvuolosuhteet olivat väärät.

Ensimmäinen osa, teemaan sopivasti, on Kansallisteatterin hieno, hilpeä Masennuskomedia, jolle nauroin ensi-illassa räkäisesti ääneen. Mene katsomaan se, koska kaikkien pitäisi mennä katsomaan se.
Paitsi jos jostain syystä pelkäät kuollaksesi valtavia pehmoeläimiä.

  • Mielenterveyskuntoutujien työkeskuksessa ihminen on sitä mitä jää, kun yhteiskunta on pureksinut loppuun eikä ihminen jaksa enää esittää mitään, kaikkein vähiten tehokasta ja dynaamista. Ei ole voimia kuin olla, ehkä nousta sängystä ja pukeutua.
  • Eeva joutuu kohtaamaan todellisuuden, oppii vasta toisella kierroksella että todella on sairas
  • Ei halua myöntää kärsivänsä mt-ongelmista, koska eihän hän ole hullu
  • Tajuaa puhuvansakin juuri niille orjille, joille jargon ei mene läpi koska he ovat ne sillä peitellyt kärsijät, ja itselle valehtelu romahtaa.
  • Firmojen ja valtion ilmainen orjatyövoima, jonka heikkoa asemaa käytetään omassa voitontavoittelussa.
  • Palavat puput, kaikki romahtaa
  • Bisnesjargonparodia, taloudelle elävän ja ihmisen unohtaneen yhteiskunnan kuvaus
  • Poika taidehippi, tunteensa kohtaava mies, joka on rehellisempi itselleen kuin äitinsä, vaikkei ehkä olekaan yhtä taloudellisesti tuottava osa yhteiskuntaa.
  • ”Kaikki on täydellisesti!”
  • Kuihtuva kukka ja päälle kaadetut roskat, loistava masennuksen kuvaus.
  • Poliitikkojen, bisneseliitin ja pomoni pitäisi nähdä tämä
  • Mielenterveyden naiivi, alentuva kuvaus projekteissa ja kampanjoissa
  • Kipeitä asioita rehellisen hauskasti, mustasti, raa'asti
  • Upea naispääosa
  • Työkeskuksen riisuttu todellisuus

maanantai 19. maaliskuuta 2018

Taru sormusten herrasta - Turku 2018

Turun kaupunginteatterin kunnianhimoinen Taru sormusten herrasta -näytelmä on ennen kaikkea näyttävä tiivistys J.R.R. Tolkienin tiiliskivitrilogiasta. Lavastus, puvustus, valot ja äänet ovat upeita, ja fantasiahirviöt ja muut omituiset otukset on luotu mielikuvitusta ja vaivaa säästämättä. Örkkejä kiipeilee seinillä, nelimetriset puut elävät ja Keski-Maan eri kansojen asuinalueet erottuvat toisistaan selkeästi. Upouutta teatteritekniikkaa hyödynnetään lavan täydeltä ja näyttämöhenkilökunta saa ansaitusti omat kumarruksensa. Jo pelkkä visuaalinen vyörytys ja toinen toistaan kauniimmat näyttämökuvat tarjoavat runsaasti vastinetta lippurahoille, mutta tarinakin pitää otteessaan. Fanaattisimpien TSH-fanien kannattaa henkisesti varautua siihen, että tarinassa on vedetty jonkin verran mutkia suoriksi ja surutta leikattu pois isojakin sivujuonia.

Tom Bombadil ja hobitit. Kuva: Otto-Ville Väätäinen / TKT

Dramatisointi: Sami Keski-Vähälä
Ohjaus: Mikko Kouki
Koreografi ja apulaisohjaus: Oula Kitti
Lavastus: Teemu Loikas
Pukusuunnittelu: Pirjo Liiri-Majava
Valosuunnittelu: Janne Teivainen
Videosuunnittelu: Sanna Malkavaara
Äänisuunnittelu ja uudet sävellykset: Iiro Laakso
Naamioinnin suunnittelu: Minna Pilvinen
Pyrosuunnittelu: Tero Aalto

Aivan ilman taustatietoja näytelmää ei ehkä kannata lähteä katsomaan, koska paikat ja hahmot vaihtuvat tiuhaan. Juonen seuraamisessa auttaa, jos nyt suunnilleen tietää, että hobitti on iloinen pieni tyyppi, Mustat Ratsastajat pahiksia ja se sormus on tarkoitus tuhota lopullisesti. Dramatisointi seuraa pääasiassa sormuksen matkaa ja jättää pois suurimman osan taisteluista, politiikasta ja sivujuonista, mistä olen varsin kiitollinen. Tiivistys toimii mielestäni hyvin, vaikka paljon kiinnostavaa on toki jouduttu jättämään pois. Mikään ei ihan täysin riidellyt mielikuvieni kanssa, vaikka yllätyksiäkin tuli vastaan. Esitys on tehty Tolkienin työtä kunnioittaen, mutta samalla se tunnustaa lukuisten elokuvista peräisin olevien lentävien lauseiden ja meemien olemassaolon, heittelee sekaan kevyttä komiikkaa ja kehittää hahmoista hiukan omanlaisiaan persoonia, jotka tämän esityksen kontekstissa ovat perusteltuja.

Sormuksen saattue. Kuva: Otto-Ville Väätäinen / TKT

Olen lukenut Tarun sormusten herrasta joskus yläasteella ja edelleen selailen siitä välillä kiinnostavimpia kohtia, mutta kokonaisuutena kärsivällisyyteni ei oikein riitä trilogiaan. Olen nähnyt elokuvat pari kertaa ja omistan nätit extended edition -dvd:t, mutta niissäkin minua kiehtoo ennen kaikkea visuaalisuus ja se valtava omistautuminen, joka jokaisen haltiaviitan, kaupungin ja ruohomättään luomiseen on vaadittu. Tolkienin luoma maailma siis kiinnostaa minua enemmän kuin sen varsinaiset tapahtumat, ja vaikka tunnustan Keski-Maan aseman kirjallisuuden kulmakivenä, sormussaagassa on minun makuuni liikaa taisteluita, jaloa ylevyyttä ja erittäin perusteellista kerrontaa. Trilogian ulkopuolelle esimerkiksi Bilbo Reppulin seikkailujen pariin en ole jaksanut enää lähteä, enkä ole nähnyt Hobitti-elokuviakaan. Tunnen siis perustarinan, mutta mikään hardcore-fani en ole.

Teatteriesitys onnistuu siinä, missä kirjat ja elokuvat eivät: minä kiinnostuin hobittikaksikko Frodon ja Samin matkasta. En yleensä ole jaksanut paljoa piitata heistä, vaan olen keskittynyt etenkin Gandalfin ja Aragornin puuhiin. Hidas, tuskainen taivallus pitkin harmaata Mordoria ei ole jaksanut kiehtoa mielikuvitustani, eivätkä traagiset sankarit ja sankariksi kasvamiset ole muutenkaan se hahmokategoria, joka yleensä tarinoissa minuun vetoaa. Minun näkökulmastani he vain mahdollistavat coolien, rosoisten tyyppien ja kaikensorttisten yliluonnollisten avustajien osallistumisen tarinankerrontaan. Näytelmän Frodo (Stefan Karlsson) on kuitenkin inhimillinen ja hauska, eikä Samin (Hannes Suominen) asenne Frodoon äidy liian palvovaksi. Vastoin odotuksiani Samille kirjoitettu vähän toilaileva ja antisankarillinen verbaalikomiikka osuu huumorintajuuni. Miska Kaukosen säälittävä, ilkeä, surkean inhimillisyyden ytimeen osuva Klonkku on esityksen kohokohtia ja yllättävän hauska niinkin surulliseksi hahmoksi. Kaukosen liikekieli, naamiointi ja puhe luovat hienon illuusion, ja roolitulkinta on vangitseva. Jatkuva viaton piilokettuilu Samin kanssa piristää reissua suuresti.

Kontu! Kuva: Otto-Ville Väätäinen / TKT

On aina kiinnostavaa nähdä, miten uudet sovitukset käsittelevät tarinan naisia, jotka romaaneissa ovat vain satunnaisesti kerrontaan ilmaantuvia sivuhahmoja. Esimerkiksi haltianeito Arwen (asianmukaisen kaunis ja viisas Anna Victoria Eriksson) ei ole juonen kannalta olennainen, mutta hänen mukanaan siihen saadaan ripaus rakkautta ja romantiikkaa, joten roolia on yleensä pyritty kasvattamaan. Taisteluun lähtevä neito Eowyn (Jenni Kitti) on hänkin vain sivujuonne, joka tässä esityksessä tosin tuntuu vähän väenvängällä mukaan liitetyltä. Rohanin valtakunta on jätetty tarinasta kokonaan pois, mutta "I am no man!" -kohtaus on elokuvissa sen verran ikoninen, että sitä ei ilmeisesti kuitenkaan haluttu leikata näytelmästä. Samalla on saatu mukaan ripaus kolmiodraamaa. Ylipäätään tämä dramatisointi kärsii hetkittäin liian uskollisesta elokuvakohtausten toisintamisesta, vaikka se juonen kannalta ei olisi niin tarpeen. Haltia Galadrielin (upea Kirsi Tarvainen) elokuvallinen monologi Sormuksen äärellä on yksi näistä tapauksista, joita ilmankin olisin pärjännyt.

Romaanin puhe on varsin ylevää ja jaloa, ja näyttämöllä kielenkäyttö kuulostaa paikoin tahattoman koomiselta. Monia sanavalintoja olisi kannattanut vielä hioa, ja runollinen puhe istuu haltioiden suuhun paremmin kuin ihmisille tai Gandalfille. Suuresti kunnioittamani Mika Kujala ei hyvisvelhona tunnu oikein olevan omassa roolissaan. Hänellä on liian nuori ja lempeä ääni mahtavaksi Gandalfiksi, ja jostain syystä Gandalf oli ainakin tässä esityksessä kovin tönkkö, mitä ei parantanut se, että hänelle on kirjoitettu paljon pitkiä selittäviä repliikkejä. Minulle ennestään tuntematon Markus Järvenpää on Aragorniksi makuuni vähän nuori, mutta tulkinta on aika lailla niin moniulotteinen kuin näytelmässä ehtii saada aikaiseksi. Muuten niin karaistunut Aragorn muuttuu naisasioissa välillä punastelevaksi teinipojaksi, mikä romaaniin verrattuna tuntuu vähän erikoiselta mutta lisää hahmon sympaattisuutta kovasti. Kääpiö Gimlin (Antti Kyllönen) ja haltia Legolasin (Olli Rahkonen) keskinäinen sanailu on onneksi tuotu mukaan.

Musta ratsastaja. Kuva: Otto-Ville Väätäinen / TKT

Esityksestä voisi helposti kirjoittaa loputtomiin, mutta tässä muutamia satunnaisia huomioita:
  • Tässä tulkinnassa Sauron takoo valtasormuksensa ilman paitaa, vatsalihakset Tuomiovuoren hehkussa hiestä kimallellen.
  • Vanhassa herttaisessa Bilbossa (Jonas Saari) on hienosti jo näkyvissä samaa ellottavaa limaisuutta kuin Klonkussa. Vielä pari vuosisataa sormuksen kanssa, niin huonosti olisi käynyt.
  • Mustat ratsastajat ovat upeita. En tahtoisi kohdata pimeällä kujalla, saati sitten pellon keskellä. Pidin myös liikkuvaisten, hämähäkkimäisten örkkien toteutuksesta suuresti.
  • Olli Rahkonen Bombadilin Tomppana hymyilytti, mutta hymyni hyytyi vaikuttavaa puussaliikkumista seuratessa.
  • Elrondin (Valtteri Roiha) ja Sauronin (Petri Rajala) puheäänet ovat hunajaa korville, ja muutenkin pidin kummankin tulkinnasta.
  • Balrog ja vuorenpeikko ovat karmivan sijaan aika lutusia. Näitä olisi ehkä kannattanut haudata enemmän näyttämösavuun.
  • Gandalfin kertomus seikkailustaan Balrogin kanssa kuulosti hyvin, hyvin tapahtumarikkaalta ryyppyputkelta, jossa käydään tosi syvällä pohjalla ja maataan sitten alasti tähtiä katsomassa.
  • Boromiriin (Markus Ilkka Uolevi) tyhjästä osuva nuoli, jonkun huutama "Legolas!" ja Legolasin astuminen näyttämölle osuvat ajallisesti jotenkin hassusti, koska joksikin aikaa sain sen vaikutelman, että Legolas ampui Boromiria.
  • Galadrielin possella on huomattavasti parempi tyylitaju kuin Elrondin rimpsuisilla statistihaltioilla.
  • Örkit mahtailevat toisilleen ja sortuvat jatkuvasti tappelemaan keskenään kuin aseistetut tarhaikäiset. Meno muistuttaa sympaattisesti erinäisiä poliittisia pikkuryhmittymiä.
  • Hämähäkkikammoisten kannattaa jossain loppupuolella sulkea vähäksi aikaa silmänsä.
  • Sauronin Suu (Markus Ilkka Uolevi) portteineen on kuin ripattu suoraan Seinäjoen kaupunginteatterin Vampyyrien tanssista. En muistanut koko hahmon olemassaoloa, joten sliipattu kimallevampyyri edustamassa Sauronia tuli täysin puskista ja pisti vähän hymyilemään. Mordorin ainoa henkilökohtaista hygieniaa harrastava?
Galadrielin peili. Kuva: Otto-Ville Väätäinen / TKT

Kävin katsomassa näytelmän melkein heti ensi-illan jälkeen, joten pieniä hiomisen paikkoja oli vielä. Repliikeissä oli vähän takeltelua, jokin kohtaus tai repliikki oli editoitu pois mutta jätetty vahingossa myöhemmin siihen viittaava repliikki jäljelle, muutama kohtaus ei vielä edennyt niin sujuvasti kuin voisi ja niin edelleen, mutta ne toivottavasti korjautuvat ajan mittaan. Kevään näytökset on myyty loppuun ja syksykin on jo myynnissä, joten halukkaiden kannattaa viimeistään nyt alkaa katsoa lippuja. Yhteensä neljän tunnin kesto kahdella vajaan puolen tunnin väliajalla ei tuntunut liian pitkältä, koska tapahtumat etenivät koko ajan, ja lavalla oli aina vähintäänkin hieno näyttämökuva ihasteltavana.

keskiviikko 14. maaliskuuta 2018

Godspell - TTT 2018

Sain esitykseen lehdistölipun.

Tampereen Työväen Teatteri jatkaa yhteistyötä Tampereen Musiikkiakatemian kanssa tänä keväänä musikaalilla Godspell - nykypäivän ilosanoma. Stephen Schwartzin säveltämä ja sanoittama ja John-Michael Tebelakin käsikirjoittama jumalallinen musikaali on vuodelta 1971, ja musiikiltaan ja tunnelmaltaan se mieleen aikalaisensa Jesus Christ Superstarin ja Hairin. Ohjaus on Jermo Grundströmin, suomennos Jyri Nummisen, koreografia Nummisen ja Grundströmin ja pukusuunnittelu Katri Innanmaan. Lavan taustalla jammailee viiden hengen bändi johtajanaan Aleksi Laukkonen.

Kuva: TTT

Godspellissa ei ole varsinaista juonta, vaan se on kokoelma Matteuksen evankeliumin tapahtumia ja Jeesuksen Raamatussa kertomia vertauksia lennokkaina musiikkinumeroina. Ateistille konsepti on vähän hämmentävä, vähän kuin katsoisi trippailevan uskonnollisen hippilahkon opetustuokioita. Iloinen ja ystävällinen mutta napakka, sitä ekaluokan ensimmäistä ihanaa opettajaa muistuttava Jeesus-hahmo (Sonja Pajunoja) ohjaa opetuslapsiaan lempeästi oikealle tielle. Kaikki halailevat, säteilevät rakkautta koko maailmaa kohtaan, kiistelevät välillä kuin lapset ja sopivat sitten jälleen. Herraa ylistetään laulaen ja tanssien, nauraen ja riemuiten. Musiikkityylit ovat 1970-luvun liepeiltä, syntikkapoppia, gospelia, diskoa, rockia ja balladia. Musiikki on mahdottoman tarttuvaa ja tunnelma kuin rockkonsertissa, kun Jeesus ja opetuslapset päästelevät menemään. Näyttävät koreografiat ovat musiikkityylien mukaisia ja kuljettavat katsojan suoraan Broadwaylle. Innanmaan puvustus on ihana väriräjähdys harmaan kevättalven keskellä, ja kunkin hahmon luonnetta on korostettu hauskoilla yksityiskohdilla.

Musiikkiakatemian esiintyjät ovat silkkaa rautaa. Osaaminen ja asenne hohtavat kauas, vaikutelma on raikas ja maneerit ja tietty negatiivinen rutinoituminen loistavat poissaolollaan. Varsinkin Christa Talikka (vertauksen rikas mies), Osku Ärilä (Juudas) ja Kaisla Ollila (päräyttävä opettavainen tangoesitys!) jäivät mieleeni, mutta heikkoja lenkkejä ei ollut. Ohjaus on humoristinen ja kekseliäs ja meininki tuo hetkittäin mieleen Monty Pythonin Spamalotin. Nerokkaalla tarpeistonkäytöllä luodaan hetkessä ihmisistä luonteikkaita Raamatun hahmoja tai nyhjäistään tyhjästä valtavan puhuva pää. Laupias samarialainen esitetään yksinkertaisena mutta näyttävänä ja hauskana varjonäytelmänä. Erityismaininta Ville Finnilän erinomaiselle valosuunnittelulle!

Kuva: TTT

Toisin kuin isosisaruksensa Jesus Christ Superstar, Godspell vaatii tai olettaa katsojalta ehkä herkemmin jonkinlaista kristillistä vakaumusta, koska tarinassa ei ole mitään kritisoivaa säröä, joka antaisi tilaa muillekin näkökulmille. Jeesus on tässä Jumalan poika, piste. Konservatiivinen änkyräkristillisyys tosin on esityksestä kaukana, koska painotus on nimenomaan Jeesuksessa, armossa ja rakkaudessa. Vähintäänkin katsojalla kannattaa olla Raamatun pääpiirteet edes jollain tasolla hallussa, koska musikaali ei paljoa selittele. Jos musikaali kertoisi vaikkapa taolaisuudesta, en luultavasti olisi pysynyt yhtään kärryillä. Godspell on hyvin leimallisesti amerikkalainen teos, enkä ihmettele, että se Suomessa on vieraampi. Täällä uskonto on perinteisesti ollut yksityisasia eikä luterilaisuus ole kannustanut tanssahteluun Jumalan kunniaksi.

Seurakuntien kannattaisi kyllä harkita tätä Godspell-proggista riparin rinnalle, koska tällä saa taatusti paremmin Jeesuksen opetusten pääpiirteet perille keskiverrolle 15-kesäiselle. Tunnelma muistuttaa välillä todella rentoa rippileiriä ja sen sketsejä, ja voisin kuvitella aika monen seurakunnan nuorisotyöntekijän unelmoivan jostakin tällaisesta. Suosittelisin esimerkiksi tällaista Jeesuksen opetusten kertaamista myös uskonnollisille poliitikoillemme.

Alkuteos saattaa vähän jakaa mielipiteitä, mutta ainakin tämä tuotanto on silkkaa elämystykitystä ja naurunremakoita. Esityksiä on enää kaksi jäljellä, joten kiirettä pitää!

lauantai 3. helmikuuta 2018

I Would Prefer Not To - Svenska Teatern 2018

Sain esitykseen lehdistölipun.

Milja Sarkolan Svenskaniin dramatisoima ja ohjaama I Would Prefer Not To perustuu Herman "Moby Dick" Melvillen novelliin Bartleby: The Scrivener. Sinänsä yksinkertainen tarina kertoo ahkerasta lakifirman kirjurista, joka vähitellen lakkaa ympäristönsä hämmästykseksi tekemästä työtään ja istuu vain toimistossa. Syyksi hän ilmoittaa "Jag ska föredrag inte", suomeksi jotakuinkin "mieluiten en [tekisi sitä]". Novellin teemana on mm. passiivinen vastarinta, mutta Sarkolan dramatisoinnissa Bartlebyn hahmo laajenee käsittelemään ainakin sosiaalisia normeja, identiteetin rakentamista ja itsensä määrittelyä suhteessa yhteisöön. Miten yhteisö reagoi, kun yksi sen jäsenistä ei yhtäkkiä noudatakaan totuttuja tapoja?

Jag ska föredrag att inte göra det. Kuva: Cata Portin

Esitys on hauskan absurdi, vähäeleinen mutta sitäkin painokkaampi. Vaikka tarinasta ei ymmärtäisi mitään, teksti ja ilmeikkäät hahmot hihityttävät. Esityksen ajan olin välillä melko hämmentynyt tapahtumista, mutta nautin silti täysillä, ja kotimatkalla aloin ymmärtää näkemääni. Hahmot jäivät mieleeni pyörimään ja vaivaamaan ajatuksiani.

Väliajaton näytelmä kestää vain tunnin ja kymmenen minuuttia, joten se ei venytä keskittymiskykyä ja kotiinkin ehtii ihmisten aikoihin. Kaisa Rasilan harmonisessa lavastuksessa ja puvustuksessa ei ole mitään turhaa, joka kuormittaisi huomiokykyä, joten näyttelijöihin voi keskittyä täysillä. Esityksiä on vain 3.3. asti ja Amos-näyttämön katsomo on pienehkö, joten lipunostajien kannattaa pitää kiirettä.

Jossain vaiheessa teksti nauraa ihmisen pakonomaiselle taipumukselle etsiä kaikelle merkitys, mikä kaltaiselleni kaiken automaattisesti analysoivalle kirjallisuustieteilijälle oli tervetullut havahdutus. Ehdin jo tuskastua hakiessani muutamille absurdeille yksityiskohdille turhaan tarkoitusta, mutta ehkei sitä edes ollut, tai sitä oli muttei minun havaittavissani. Teksti leikkii kielellä ja korostaa sitä, miten yksi sana tai asia kätkee taakseen valtavan määrän merkityksiä, joita ihmiset ovat sille antaneet. Lavasteiden ruoho symboloi mm. luontoa, sinitaivas vapautta ja niin edelleen, näyttelijät edustavat ihmisyyttä, tuoli edustaa kaikkia maailman tuoleja.

Joanna Haartti on kiehtova Bartleby, vaivihkaisen erikoinen ja ilmeettömyydessäänkin huomiota puoleensa vetävä. Patrick Henriksen, Simon Häger ja Hellen Willberg esittävät tuomaria ja hänen kahta kirjuriaan, joiden harmaan asiallinen ulkokuori alkaa Bartlebyn vaikutuksesta rakoilla yhä pahemmin. Varsinkin Häger, joka on syöpynyt mieleeni Viidakkokirjan Kaa-käärmeenä, on kuin laavaa purskahteleva tulivuori, pinnalta hillityn cool ja provosoituessaan ihanan pikkumaisen tuomitseva.

Se vain lakkasi toimimasta. Kuva: Cata Portin

Minulle teksti kertoi ennen kaikkea erilaisuudesta ja epäkuntoon menemisestä, siitä miten ristiriita itsen ja muun maailman välillä on niin suuri, että se lopulta rikkoo ja saa ihmisen käpertymään omaan itseensä. Bartleby katsoo sisään toimistoon ja näkee absurdin maailman, jossa ihmisenkaltaiset olennot tekevät ja sanovat merkityksettömiä asioita, joissa ei ole hänelle mitään järkeä. Silti hän joutuu toimimaan siinä maailmassa, noudattamaan sen järjettömiä sääntöjä ja mukautumaan siihen olematta henkisesti kuitenkaan osa sitä. Aluksi hän suorittaa tunnollisesti yhteisön osana olemista, mutta hiljalleen hän hylkää itselleen merkityksettömät rituaalit yksi kerrallaan ja vetäytyy yhä syvemmälle omaan maailmaansa. Toimisto ristikkoikkunoineen on kuin vankila, jossa muut elävät tyytyväisinä, säännöt tuntien ja niitä noudattaen. Heille kaikella tällä toiminnalla on selkeä, järkevä tarkoitus, joka motivoi heitä. Vasta täysin omaan maailmaansa paettuaan Bartleby on vapaa hämmentävästä maailmasta. Hahmo tuo mieleeni autismin kirjon henkilön, joka turhautuu yhteiskunnan käsittämättömyyteen ja masentuu, mutta tulkintoja on varmasti muitakin.

Bartlebyn työtovereiden neuvottomuutta ja reaktioita on kiehtovaa seurata. Aluksi he eivät tiedä, pitäisikö hänen passiiviseen yhdestä työtehtävästä kieltäytymiseensä edes kiinnittää huomiota vai vain olla kuin mikään ei olisi vialla. Hetken he ihailevat ja varovasti matkivat tyyppiä, jolla on pokkaa kulkea omaa tietään. Kun yhä enemmän töitä kasautuu muiden harteille, tulee hämmennys: Mikä sitä vaivaa? Miksei se voi olla kuin muutkin? Seuraa sarja erilaisia suhtautumistapoja myötätunnosta suuttumukseen ja turhautumiseen. Kyökkipsykologi yrittää keksiä mielenterveysdiagnoosia, koska jotainhan siinä on oltava vialla kun se on erilainen. Pitäisikö sille antaa seksiä vai turpiin? Laiska! Estynyt! Rikki! Niskoitteleva! Vakavasti sairas! Kaiken keskellä Bartleby tönöttää ilmeettömänä mutta kohteliaana, ei selitä eikä piittaa muiden hermostuksesta, eikä mikään kiroilu tai maanittelu herätä hänessä mitään reaktiota. Bartleby on kuin hiekanjyvä, joka ensin aiheuttaa koneistossa pientä hämmennystä ja sitten alkavat osaset lennellä irti.

Kuva: Cata Portin

Työtovereiden toinen päänvaiva on se, ettei Bartleby kerro mitään itsestään. Hänen työtovereillaan on pakonomainen tarve määritellä itseään, kertoa asioita itsestään ja erottautua joukosta, mutta niin tehdessään he vain sulautuvat yhä enemmän harmaaseen massaan. Kunkin individualistiset piirteet sekoittuvat toisiinsa, he omaksuvat niitä toisiltaan ja ne leviävät heidän joukossaan kuin muoti-ilmiöt.  Jokainen huutaa maailmalle, kuka juuri hän on, eikä huomaa, että on lähes täysin samanlainen kuin muutkin. Bartlebyn tapainen ihminen näyttäytyy heille salailevana ja epäilyttävänä, ja ihmisiä kun ovat, he näkevät hänessä automaattisesti pahimmat vaihtoehdot. Muut kolme näyttelijää vaihtavat välillä rooleja keskenään ja jatkavat siitä, mihin edellinen näyttelijä roolihahmon on jättänyt. He puhuvat sekaisin suomea ja ruotsia, kopioivat työkseen toistensa puhetta, eivät oikein ole miehiä eivätkä naisia, pukeutuvat lähes samoin ja käyttäytyvät lähes samoin. Yhdessä he ovat kuin kokonainen ihmiskunta, jossa yksilöiden rajat ovat häilyviä. Vain Bartleby on muuttumaton, vakaa ja kiinteä, kunnes lakkaa häilyvärajaisen ihmismassan sosiaalisessa paineessa kokonaan olemasta.

∗∗∗

Uteliaana lainasin teatterin aulasta tekstityslaitteen, joka sitten Kristina från Duvemålan kömpelöhkön tekstityksen on kehittynyt melkoisesti. Nyt laite on käteen sopiva älypuhelin, jolla simppeliä tekstitysohjelmaa käytetään. Sovellusta voi käyttää myös omalla puhelimella, mutta rakas näppäimellinen peruna-Nokiani ei moisiin hienouksiin veny. Ruudun taustaväri on musta, ja repliikit ilmestyvät sille himmeän keltaoranssilla tekstillä, josta saa hyvin selvää. Näyttö ei hohda hämärään katsomoon valoa tai häiritse välkkymällä. Tekstiä on hieman tiivistetty tekstitystä varten, ja useimmiten sitä oli kerrallaan sopiva määrä, jonka ehti hyvin lukea kertavilkaisulla keskittymisen kärsimättä. Silmäkulmasta voi tarkkailla, milloin tekstiblokki vaihtuu uuteen. Käytännössä homma toimii samoin kuin tv-tekstityksissäkin, lukeakseen vain täytyy välillä laskea katseensa näyttämön tapahtumista.

Ainakin tähän näytelmään tekstityksen olisi saanut myös kokonaan ruotsiksi, koska osa repliikeistä oli suomeksi, mikä kielikylpyä kaipaavalle suomenkielisellekin on kiva vaihtoehto. Samoin suomenkielisetkin repliikit olivat mukana suomalaisessa tekstityksessä, mikä auttanee huonokuuloisia. Itse ymmärrän ruotsia kohtalaisesti, joten yleensä vilkaisin tekstitystä vain kun jokin oli epäselvää. Nopeissa ja paljon puhetta sisältävissä kohdissa olin erityisen kiitollinen valmiista suomennoksesta tiiviissä muodossa. Tekstitys toivottavasti madaltaa kynnystä mennä katsomaan esityksiä toisella kotimaisella, vaikka kielitaito olisikin ruosteessa.

torstai 1. helmikuuta 2018

1918 Teatteri taistelussa - Tampereen Teatteri 2018

Sain esitykseen lehdistölipun.

1918 Teatteri taistelussa on kiehtova yhdistelmä näytelmää, elokuvaa, larppia ja elämyksellistä historiantuntia. Anna-Elina Lyytikäisen kirjoittama ja ohjaama episodimainen näytelmä ei ole juoni- vaan paikkakeskeinen, Tampereen Teatteri kun sattui olemaan strategisesti tärkeä punakaartin tukikohta vuonna 1918. Sodan vaiheita eletään autenttisilla paikoilla ja kerrotaan nimenomaan teatteritalon näkökulmasta. Päähenkilö on puettu sadan vuoden takaiseen asuunsa: opastekyltit on vaihdettu, henkilökunta on roolivaatteissa, mainokset on riisuttu seiniltä ja käsiohjelman ulkoasu on viehättävän vanhanaikainen. Lavastus myös elää tapahtumien edetessä, joten esityksen jälkeen aula on melko erinäköinen kuin sitä ennen.

Kuva: Harri Hinkka / TT

Tarinalla on muutama ihmispäähenkilö sitomassa episodimaisia kohtauksia yhteen: punaisten Tampereen-johtaja Hugo Salmela ja hänen vaimonsa, viinaanmenevä muonitusmies Aatu ja hänen vaimonsa ja tyttärensä, venäläinen everstiluutnantti Bulatsei, tamperelaiset porvarissisarukset jotka yrittävät pysyä taisteluista erossa, Punaisen ristin sairaanhoitajatar ja hänen punapäällikköheilansa, paikallinen ilolintu Hanna... Matti Hakulinen on päästetty ulos leppoisasta Cats-karvahaalaristaan ja tekee ajatuksia herättävän roolityön Hugo Salmelana, jonka käsiin punaisten rintamat alkavat hajota. Yhdessä vaimonsa (Elisa Piispanen) kanssa Salmela tuo näyttämölle hävityksi tuomitun sodan hiljaisen epätoivon. Rouva Salmelan miehelleen kirjoittama (aito) kirje oli minulle näytelmän koskettavimpia kohtauksia. Aatun (Risto Korhonen) viinaista toikkarointia ja nöyristelevää selviytymisvaistoa pidin ensin vain tarinan kevennyksenä, mutta lopulta juuri hänen kohtalonsa tuli seuraavana yönä uniini, ja hänen perheensäkin vaiheet upposivat kunnolla tajuntaani vasta myöhemmin. Samoin Mari Turusen esittämä känninen Hanna osoittautui ajatuksia herättäväksi hahmoksi. Muista näyttelijöistä täytyy mainita erityisesti Ville Majamaa, Arttu Ratinen, Aliisa Pulkkinen, Ella Mettänen ja pelottava Esa Latva-Äijö sekä teatterinjohtaja Reino Bragge edeltäjänään Jalmari Lahdensuona. Ville Haapasalo Bulatsein roolissa tuo lavalle tunteellista slaavilaista temperamenttia.

Koska teatterissa majaili pääasiassa punaisia, suurin osa hahmoista on enemmän tai vähemmän punaisten puolella, mutta tapahtumien käsittely on neutraalia ja syyttelemätöntä. Vallankumouksen aloittamisen ja epäonnistumisen syyt näkyvät selvästi, sota vaikuttaa ihmisten käyttäytymiseen ja sodan keskellä kummallakin puolella lipsutaan kostomentaliteetin puolelle. Syyt ovat ennen kaikkea ihmisyydessä, sattumassa, inhimillisissä unelmissa ja virheissä. Loppupuolella kahden erivärisen taistelijan tupakkahetki hiljentyneen näyttämön hämärässä ruumiiden keskellä herättää toivoa: mitä hittoa me tässä oikein ammuskellaan, lähdetään kotiin ja jatketaan elämää.

Kuva: Heikki Järvinen / TT

Sotateemasta huolimatta näytelmässä on huumoriakin eikä se yritä sensaationhakuisesti pakkotiristää katsojasta ulos kyyneleitä. Minut esitys lähinnä veti hiljaiseksi, juuri niin kuin käsittämättömät inhimilliset tragediat tapaavat tehdä. Lyytikäisen ohjaus tasapainoilee sadan vuoden takaisen hymyilyttävän teatraalisuuden ja jääkylmän taistelun välillä onnistuneesti. Hahmojen inhimillisyys taistelujen keskellä näyttäytyy välillä hellyttävänä koomisuutena. Seassa on muutama ihan silkka huumorikevennyshahmokin, esimerkiksi Bulatsein paniikkinen tulkki (Antti Tiensuu). Jukka Leistillä on ihan oma karmivanhauska show'nsa meneillään raakana, sardonista huumoria viljelevänä punaisten esikuntapäällikkönä, joka kävisi jo Bond-pahiksesta.

Osa tapahtumista nähdään videoheijasteena, joita on kuvattu Tammerkosken rannalla, Hämeensillalla, Thermopylain joukkohaudalla ja muilla autenttisilla tapahtumapaikoilla. Perinteisten näytelmäkohtausten ympärille on luotu myös immersiivistä eli osallistavaa, katsojansa tarinan sisään vetävää teatteria. Ennen esitystä aulassa voi nähdä työväkeä agitoimassa ja porvareita tervehenkisessä hanuritanhutuokiossa. Näyttämön neljättä seinää ei ole olemassa, vaan taloon sijoittuvia kohtauksia tapahtuu myös katsomon puolella. Ensi-illassa teatterin edessä päivysti pari punakaartilaista kahden suomenhevosen (ja heinätarjoilun) kanssa, mutta hevoset taisivat valitettavasti olla paikalla vain enskarin kunniaksi. Joka suuntaan kurotteleva esityskokonaisuus pysyy silti yllättävän hyvin kasassa, ja elokuvalliset ja immersiiviset kohdat on limitetty hyvin näyttämön tapahtumiin.

Hra ja rva Salmela. Kuva: Heikki Järvinen / TT

Marjatta Kuivaston lavastus niin näyttämöllä kuin sen ulkopuolellakin on taidokas ja ympäristöönsä sopiva. Yleisten tilojen muodonmuutos tuo vähäeleisyydellään sodan lähelle, näyttämöllä on kaunista viitteellistä realismia ja pieni sivuhuone on lavastettu elokuvamaisen tarkasti pienintä yksityiskohtaa myöten. Puvustus (Mari Pajula) on autenttista 1910-luvun jälkipuolta murrettuine värisävyineen: tyylikkäitä herrasmiehiä hatuissa, sarkahousuisia torppareita, naiskaartiin liittyviä piikatyttöjä ja ammattisotilaita.

Kussakin esityksessä 20 erikoislipun ostanutta katsojaa pakkovärvätään punakaartin työjoukkoihin ja otetaan mukaan kierrokselle teatteritalossa. He saavat ylleen villakangaspalttoot ja pääsevät seuraamaan sisällissodan tapahtumia lähietäisyydeltä: Hämeensillan vartiointia, taloon saarrettujen punaisten epätoivoa, sokkeloista taistelua ja dramaattista jälkipyykkiä. Kulkijoiden ei tarvitse ryhtyä osallistumaan tai näyttelemään, vaan tapahtumiin saa vain erilaisen näkökulman sivustakatsojana, jolta kysellään kadonneen perheenjäsenen perään tai jonka jalkoihin kenties joku ammutaan. Ryhmän kierroksella otetaan kaikki irti vanhan rakennuksen lukuisista sokkeloisista käytävistä ja kapeista kierreportaikoista, joten huonojalkaisille sitä ei suositella. Samalla pääsee näkemään teatteria kulissien takaa ja sekoittamaan tehokkaasti suuntavaistonsa kulkiessaan näyttämön yltä, alta, takaa ja sivusta. Voin vain kuvitella, millaista on ollut yrittää lähitaistella samoissa käytävissä, kun koskaan ei tiennyt, minkä kulman takaa tulee joku ja onko hän ystävä vai vihollinen.

Ville Haapasalo ja Martti Manninen suunnittelevat, taustalla teatterinjohtaja.
Kuva: Harri Hinkka / TT

Puolituntisen kierroksen aikana draama näyttämöllä jatkuu, vaikka osan aikaa videokuva näyttää katsomoon myös kierroksen tapahtumia. Näyttelijöiden tarkkoja ajoituksia on pakko ihailla, kun heidät on koordinoitu ilmestymään oikeaan aikaan milloin näyttämölle, milloin johonkin portaikkoon kulissien takana.

'Elämys' tuo sanana mieleen lähinnä yltiöpositiivisen konsulttijargonin, mutta Teatteri taistelussa on juuri moniaistillinen, kokonaisvaltainen elämys, joka tuo menneisyyden iholle ja pakottaa kokijan ajattelemaan. Samalla se on ilahduttavan rohkeaa ja kokeilevaa teatteria laitosteatterille, ja kaiken päälle vielä huolellisesti tehtyä ja onnistunutta. Se ei ota kantaa vaan kertoo rauhassa tapahtumat ja jättää johtopäätökset yleisölle. Taistelukohtauksia tasapainottavat rauhalliset ääneen luetut kirjeet ja keskustelut, ja lopussa on kaikesta huolimatta toiveikas sävy. Kyllä tästä vielä noustaan.